Lyskan alumnit, päivänavaus 5.12.2013 klo 8.55–9.03 (Lyseonpuiston lukio 105 vuotta)
Vesa-Pekka Koivuranta

Arvoisa rehtori, hyvät opettajat ja opiskelijat!

Olen siis tämän koulun kasvatti tai alumni niin kuin se hienosti sanotaan. Tänä syksynä tulee kuluneeksi 55 vuotta, kun ilmoittauduin oppilaaksi Rovaniemen yhteislyseoon, 1.9.1958.  Koulu vietti 50-vuotisjuhliaan. Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 1967. Yhdeksän vuoden aikana tämä koulurakennus ehti tulla minulle tuttuakin tutummaksi. Isäni, jonka syntymästä tulee tänä vuonna 100 vuotta, oli tämän koulun oppilaana 20 -luvulla. Tyttärestäni Sannasta tuli kolmannen polven lyskalainen 90-luvulla.

Se että, että minusta tuli pappi, ei pitänyt olla mitenkään mahdollista. Jos kouluaikana joku olisi niin sanonut että pitäisin pappina päivänavauksia tällä paikalla, voin vakuuttaa, ettei kukaan olisi sitä silloin uskonut, eivät opettajat tai koulu- ja luokkatoverit, kaikkein vähiten minä itse. Vastaukseni olisi kouluaikana ollut: ei ikinä. Olisin vaipunut maan rakoon jo pelkästä ajatuksesta miettiessäni tulemista tähän kohtaan lähes 1000 silmäparin tuijottaessa puhujaa.

Suuri haaveeni oli lähteä opiskelemaan liikunnanopettajaksi, kolme kertaa pyrin Helsingin voimistelulaitokselle, viimeisellä kerralla pääsin varalle. Mutta minulle kävi, niin kuin vanhat ihmiset ovat usein lausuneet ”ihminen päättää, Jumala säätää”. Elämän uravalintani oli toinen, ja voin olla siihen tyytyväinen. Olen yrittänyt opetella myös sitä - tosin huonolla menestyksellä - että koskaan ei pidä sanoa ’ei koskaan’. Tästä koulusta sain perustan ja eväät, jotka osaltaan auttoivat selviytymään vaikkapa teologian opiskelun haastavista kieliopinnoista hepreassa tai kreikassa ja latinassa.

Kun runsaat 40 vuotta sitten olin valmistautumassa pappisvihkimykseen, sain yllättäen puhelun Lyydi Tuoviselta, edesmenneen rovasti Aarne Tuovisen, lyseon pitkäaikaisen ja kunnioitetun uskonnonopettajan puolisolta. Aarne Tuovinen toimi uskonnonopettajani oppikoulun alaluokilla, olipa hän nuorena pappina ollut myös isäni uskonnonopettaja. Lyydi Tuovinen tiedusteli, kiinnostaisiko minua Aarnelta jäänyt lähes uusi papintakki. Toki minua kiinnosti, Tuovispapin takki osoittautui minulle oikein sopivaksi. Räätälillä teetettävät papintakit kun maksoivat maltaita! Ja kun se takki eli kaftaani sitten pappisvihkimyksessä puettiin ylleni, ei ollut vaikea liittyä ajatuksissaan siihen, että kirkon virkaan astumiseni merkitsi samalla sen työn muistamista, mitä oma uskonnonopettajani oli tehnyt nuoria neuvoessaan, heidän puolesta rukoillessaan ja heitä siunatessaan. Oli turvallista aloittaa työ vanhan opettajani siunausten saattelemana, hänen papintakkinsa pukemana ja koulurovastin hyvien neuvojen ohjaamana.

Tänään itsenäisyyspäivän aattona juhlitaan Lyseonpuiston lukiossa uusia ylioppilaita, ”spes patriae”, isänmaan toivoja. Puolen vuoden päästä monet teistä läsnä olevista painavat valkolakin päähänsä tulevina kansakunnan toivoina. Ovathan valkolakkiset kautta vuosikymmenien tahtoneet painaa lakkinsa päähän juuri isänmaalle kunniaa ja uskollisuutta osoittaen. Ylioppilaiden on aina toivottu olevan kansankunnan tiennäyttäjiä parempaan huomiseen. Siihen joukkoon me uskomme ylioppilaiden tänäänkin liittyvän siniristilipun värejä kantaen, rohkeasti kohti uusia aikoja! Teihin me luotamme, teissä on meidän tulevaisuutemme.

Kouluajasta on sanottu, että se on opiskelua elämää varten, valmistautumista jonnekin tulevaan.  Koulu ei mielestäni kuitenkaan ole olemassa ikään kuin elämää varten, vaan se on olennainen osa sitä. Sillä on oma itsenäinen arvonsa. Se on opettajien, koti‑ ja tukijoukkojen, ystävien, koulukavereitten yhteistä matkaa, josta kertyy monia muistoja. Siihen on kuulunut - jos se ilmaistaan urheilutermein - voiton mutta myös tappion hetkiä. On iloittu ja itketty. Väliin on mennyt penkin alle. Se kaikki on kuitenkin itse Elämää, kerrallista ja ainutlaatuista.

Itsenäisyyspäivän aattoon ehtinyt joulukuu on nyt yhtä juhlaa. Juhlavasti se alkoikin, Hoosianna -hymnin siivittämänä. Adventin aikaa kutsutaan valmistautumisen ja odotuksen ajaksi. Jokin on vielä tulematta. Adventti on uuden alku. Vaikka ylioppilaiden juhla tänään merkitsee päätöstä ja jäähyväisten jättämistä kouluyhteisölle, niin adventin näkökulmasta se on johdattamassa uuteen elämän-vaiheeseen, aloittamaan jotain, mikä pikkuhiljaa hahmottuu. Hengellisesti adventin aika valmistaa tietä Joulun Herran saapumiselle meidän sydämiin. Sekin hahmottuu vähitellen, usein vasta myöhemmin. ”Ikuisuutta kaipaa avoin mieli” kuten Vexi Salmi sanoittaa laulussaan ”Sydämeeni joulun teen”.

Kun tänään mietin, mitä koulu on minulle antanut, tunnen kiitollisuutta siitä, että se on opettanut minua pitkäjänteiseen työntekoon. Opettajien muistan aina joskus sanoneen, että ”aika näyttää mitä teistä tullee tai tulleeko teistä mittään”. Enää nämä legendaariset Rovaniemen yhteislyseon opettajat eivät ole kuulemassa tai näkemässä palautetta työnsä hedelmistä. Mutta heidän työnsä muistot elävät oppilaitten sydämissä kiitollisuutta tuntien ja varmaan, niin kuin kunniakkaan Lyskan senioreitten muisteluihin sopii, ne on ympäröity kultareunaisilla kehyksillä.

Tänä aamuna minulla ilo toivottaa Teille kaikille: rehtorille, opettajille, opiskelijoille sekä koulun henkilökunnalle Jumalan siunausta, kaikkea hyvää ja menestystä työssänne tämän koulun suojissa.

Mukavaa päivänjatkoa jokaiselle!