Lyskan päivänavaus 2009

Arvoisa rehtori, hyvät opettajat ja opiskelijat,

Hyvät lyskalaiset

Miltei tasan 55 vuotta sitten astuin oppikoulun ekaluokkalaisena ensimmäisen kerran tälle tasanteelle jalat tutisten ja pientä lunttilappua kädessäni puristaen. Silloin, joulukuussa 1954, minun oli esitettävä – lausuttava – niin kuin silloin sanottiin – Aleksis Kiven runo oravasta, joka makoilee makeasti pesässään katsellen maailman piirii. Oli itsenäisyysjuhla. Tänään en lausu teille runoja, vaan yritän kertoa entisenä lyskalaisena, Lyskan seniorina, millaisen leiman tämä koulu on minuun lyönyt. Ja kuten huomaatte pitelen tänäänkin kädessäni tiukasti lunttilappua, mutta jos jalkani tutisevat, se johtuu vanhuudesta ei niinkään jännityksestä. Olenhan tavallaan kotonani..

Mitä olen lyskalaisena sitten kokenut? Lyskalaisuus ei ole merkinnyt minulle vain tätä hyvämaineista koulua, joka antoi erinomaiset mahdollisuudet jatko-opintoihin . Lyskalaisuus on merkinnyt ja merkitsee edelleenkin minulle koulun perinteitä, työnteon arvostamista, ihmisiksi olemista. Viisaat kutsuisivat kaikkea tuota sosiaaliseksi pääomaksi. Koulussa ollessani en suinkaan osannut ajatella noin hienosti. Vasta nyt myöhemmin olen huomannut, miten paljon enemmän olisin voinut ammentaa elämisen taitoja, jos vain olisin sen silloin oivaltanut. Jotain kuitenkin onnistuin imemään itseeni.

Jo ensimmäisellä viikolla tässä koulussa sain opetuksen, jonka muistan vieläkin. Minut opetettiin keskittymään asiaan, ei itseeni. Kaikki alkoi elämäni toisesta ruotsin tunnista tuolla luokassa 105. Meille 44 ekaluokalaiselle oli annettu läksyksi ruotsin kirjan ensimmäinen kappale, joka kuuluu: Hevonen är häst, pappi är präst, mallas är malt, suola är salt, kaikki är allt. --- Olin läplättänyt kotona rimpsun ulkoa. Tunti alkoi ja opettaja aloitti kyselyn ikkunarivistä ensimmäisestä oppilaasta - tiedättehän tuon rivettäin tapahtuvan kyselymetodin – ja vuoroni lähestyi. Istuin keskirivissä kolmanneksi viimeisenä. Kihisin osaamistani, viittasin aina kun opettaja sanoi seuraava näyttääkseni että osaan, supisin itsekseni kaiken mitä muut saivat sanoa. Sitten tuli minun vuoroni,nousin seisomaan pulpetin viereen – ja EN MUISTANUT MITÄÄN, seisoin siinä kaikkien tuijottaessa minua ja kuulin opettajan vain sanovan följande. Voi sitä häpeää, sillä osasinhan minä ihan varmasti.Onneksi muutkin opettajat noudattivat riveittäin-kuulusteluja, joten opin nopeasti keskittymään ja kuuntelemaan ja odottamaan vuoroani. Ruotsin tunti iskosti minuun myös sitkeän näyttämisen halun – Toista kertaa en seisonut tumput suorina.

50-luvulla opiskelimme huomaamattamme myös Käytöksen kultaista kirjaa. Me maalaiset, joiden linja-auto tuli kauppalaan jo hyvissä ajoin ennen aamukahdeksaa, saimme niiata ja juosta avaamaan ulko-oven kouluun rientäville opettajille. Silloinhan aulassa ei saanut oleskella kuin tulipalopakkasilla. Opimme tervehtimään kaikki opettajia, niitäkin, jotka eivät meitä tunteneet. Ei siinä auttanut tuijottaa tyhjyyteen, katsella taivaan sineä kun opettajarivistö marssi ohi. Mutta niiaamaan opimme, jopa niin hyvin että soittaessani vastavalittuna tämän koulun ruotsin opettajana rehtorille, entiselle saksan opettajalleni , niiasin aloittaessani puhelua. Teitittelimme ilman muuta opettajiamme. Meitä oppilaita kutsuttiin useasti sukunimellä. Eräs miesopettaja jopa teititteli meitä tyttöjä lukion loppuvaiheessa.

Pojat oppivat varmasti sieppaamaan lakkinsa päästä tullessaan aulaan. Pipopäitä ei näkynyt, siitä piti huolen jo isokokoinen vahtimestari, jonka muljautus pani pahimmatkin junkkarit kuriin. Ja armoitettu saksan lehtorimme ja myöhemmin koulun ensimmäinen naisrehtori huolehti myös kuuluvalla äänellään aulassa ja lounassalissa hyvien tapojen säilymisestä. Kaiteitten yli ei roikuttu eikä laukkuja roikotettu. Nojailu toiseen sukupuoleen ei tietystikään ollut sallittua. Päällysvaatteet päällä ei luokassa eikä edes aulassa oleiltu, takit ja puserot olivat siististi naulakossa. Ja opettajainhuoneen rauhaa emme häirinneet, sinne ei yksinkertaisesti saanut mennä. Tosin musiikinopettajani oli uhannut viedä kerran minut sinne, koska olin kieltäytynyt laulamasta luokassa laulukokeessa. Se ei onneksi koskaan toteutunut! Ja avasin ensimmäisen kerran opettajainhuoneen oven syksyllä 1972 opettajana.

Päivänavaukset – silloiset aamurukoukset – olivat myös oppimistapahtumia. Me opimme seisomaan hiljaa paikallamme. Kukaan meistä ei uskaltanut edes ajatella lukevansa seuraavan tunnin sanakokeisiin rukousten aikana, tai jutella kaverin kanssa. Me seisoimme katse kohti puhujaa. Opimme olemaan kohteliaita esiintyjiä kohtaan, opimme itsehillintää ja kuuntelemisen vaikeaa taitoa. Emmehän me tätä tietenkään silloin tajunneet. Me vain tietämättämme imimme itseemme koulun tapoja ja käytänteitä.

Hyvät opiskelijat!
Mitä lyskalaisuus merkitsee teille? Varmaan se on erilaista kuin 50-luvun lyskalaisuus. Mutta toivon sydämeni pohjasta, että te, tämän päivän lyskalaiset voitte myös sanoa oppineenne asioita, jotka ovat tärkeitä ihmiseksi kasvamisessa. Tässä talossa on aina näkynyt työn teon meininki. Me seniorit olemme iloksemme huomanneet sen jatkuvan: on ollut Afrikka-projektia, on saavutettu hyviä tuloksia ja maailmanmainetta, on ollut näyttelyjä ja konsertteja. Tällaisesta me olemme ylpeitä. Mutta yhtä ylpeitä olemme jokaisesta, joka on tehnyt parhaansa täällä koulussa.

Muistakaa , että teistä itsestänne riippuu, mikä teistä tulee. Tämä koulu opettajineen, perinteineen ja tapoineen auttaa teitä – jos vain itse niin tahdotte. Muistakaa myös sosiaalisen pääoman kerääminen!

Lyskalaiset! Uskokaa itseenne, niin mekin kerran teimme!