Aamunavaus Lyskalla 12.4.2013                                  
Leena Hiltula, Museonjohtaja

Hyvät lukiolaiset, heidän opettajansa ja kaikki muut paikalla olevat!

Toukokuun 31. päivä tulee kuluneeksi täsmälleen 45 vuotta siitä, kun edellisen kerran seisoin tällä tasanteella jonkinlaisessa virallisessa roolissa: silloin hain ylioppilaslakkini, joka on sen jälkeen palvellut kunniakkaasti näiden vuosikymmenten ajan. Tosin sen valkoinen väri on muuttunut ruskeankeltaiseksi.

Kun pääsin ylioppilaaksi, elettiin maailmassa melkoista murrosta. Vuosi 1968 oli uskomaton Hullu vuosi. Maailman tapahtumat vyöryivät ylitsemme: Martin Luther King murhattiin; Robert Kennedy murhattiin; Varsovanliiton joukot Neuvostoliiton johdolla miehittivät Tsekkoslovakian; opiskelija- ja rotumellakoita oli kaikkialla Euroopan ja Amerikan suurissa kaupungeissa; Biafran nälänhätä Afrikassa laajeni hirveisiin mittoihin; Suomessa Helsingin yliopiston opiskelija valtasivat Wanhan Ylioppilastalon. Vietnamin sota jatkui. Lähi-Idässä Israel oli juuri miehittänyt Länsirannan ja Gazan. Se kahakka jatkuu vieläkin, niin kuin hyvin tiedätte.

Meidän sukupolveamme kutsuttiin radikaaliksi. Olimme maailmanparantajia ja hippejä. Kuka enemmän, kuka vähemmän.  Itse kuuluin tuohon vähemmän -osaan. Erilaisista puoluepoliittisista rintamistamme huolimatta meillä oli monta yhteistäkin asiaa.

Me halusimme lopettaa rotusorron. Vastustimme Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaa ja kannatimme USA:n Civil Rights Movementia.  Ajatelkaa, että tuolloin vielä Yhdysvaltojen etelävaltiossa oli esimerkiksi busseissa eri paikat valkoisille ja neekereille – niin kuin silloin vielä aivan normaalisti sanottiin. Mustia ei päästetty opiskelemaan samoihin kouluihin ja yliopistoihin kuin valkoiset. Kun ensimmäinen musta opiskelija ilmoittautui yliopistoon Mississippissä, tarvittiin poliisit ja armeija paikalle rauhoittamaan mellakoijia ja suojaamaan tuota opiskelijaa.  Eikä virkavalta tehnyt sitä vapaaehtoisesti, vaan oikeusministeri Kennedyn vaatimuksesta. Mustilla ei myöskään ollut äänioikeutta kaikissa osavaltioissa. – Rotusortoa ei nykyisin onneksi enää ole siinä määrin kuin ennen. On muuten teidän tehtävänne pitää huoli, ettei se enää pääse nostamaan päätään, vaikka tuntuu sitä koko ajan yrittävänkin.

Me halusimme lopettaa köyhyyden maailmasta. Siinä me epäonnistuimme. Ja näyttää siltä, ettei asiasta vieläkään olla riittävästi huolissaan. Taloussanomissa siteerattiin joku viikko sitten jotakin tutkijaa, joka totesi, että maailman sata rikkainta ihmistä tienaa vuodessa niin paljon, että sillä rahalla voitaisiin lopettaa maailman köyhyys nelinkertaisesti. Miksei sitä tehdä?! Miksi koko maailma – mukana meidän omat poliitikkomme – pelaavaa talouspeliä leikkirahoilla, joita ei edes ole olemassa? Miksi nälkäiset ihmiset eivät ole yhtä tärkeitä kuin maailman firmojen nimettömät omistajat? Teillä on vielä paljon tehtävää!

Me halusimme parantaa naisten asemaa. Siinä onnistuimme aika hyvin täällä Pohjois-Euroopassa. Kun minä olin nuori, eivät naiset päässeet armeijaan – niin kuin minä olisin halunnut - tai papiksi – mihin en henkilökohtaisesti tuntenut mitään halua. Nyt nämäkin ammatit ovat vapaita naisille. Mutta edelleen on paljon tehtävää. Varsinkin naisiin kohdistuva väkivalta tuntuu olevan edelleen olevan liiankin sallittua kaikkialla. Täällä Rovaniemellä kokoontuu viikonvaihteessa yhden suurimman kansainvälivälisen naispalvelujärjestön, Zonta Internationalen Suomen ja Viron piiri. Olen mukana täällä nimenomaan zontana. Ja zontana olen oppinut näkemään, kuinka paljon on vielä tekemättä naisen elämän parantamisessa maailmassa. Kannustamme tyttöjen ja naisten koulutusta ja vastustamme naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kaikkialla maailmassa.

Me halusimme rauhaa ja rakkautta – vapaata rakkautta! Make Love Not War! Sotia on tullut ja mennyt. Ja vaikka meillä pohjoisilla alueilla rauha on ollut pysyvää, muualla se on ollut paljon sattumanvaraisempaa. Mutta rakkaus on vapaampaa nykyisin – ainakin pääasiassa. Ja hyvä niin.

Tuohon maailmaan oli mahtava päästä mukaan. Minun lähtemiseni kuitenkin viivästyi: en päässyt yliopistoon lukemaan lääkäriksi, niin kuin alun perin olin ajatellut, vaan jäin tänne Rovaniemelle kauppaopistoon. Se oli kova pala aluksi. Jäädä Rovaniemelle, kun kaikki muut lähtivät. Mutta sitten tyydyin kohtalooni ja ryhdyin viettämään opiskelijaelämää näillä seuduilla. Se oli muuten kivaa täälläkin. Kaikkihan on seurasta kiinni. Myöhemmin jopa ymmärsin, mikä hyöty merkonomitaidoista oli etenkin työelämässä.

Seuraavana vuonna pyrin valtiotieteelliseen tiedekuntaan enkä tietenkään päässyt. Viisas isosisko oli kuitenkin saanut minut hakemaan opiskelemaan myös arkeologiaa, johon ei ollut pääsykoetta. Kaverit naureskelivat: arkeologiaa – et sitten kummempaa keksinyt. Kyllä se vähän nauratti minuakin. Se oli kuitenkin reitti sisään yliopistoon, jossa saatoin samalla opiskella myös valtiotieteitä ja erityisesti poliittista historiaa, josta myöhemmin tuli pääaineeni.

Kävi kuitenkin niin kuin käy, jos tutustuu johonkin asiaa syvemmin: siitä alkaa kiinnostua. Kun sitten pääsin valtsikkaan, en enää pystynyt luopumaan kokonaan arkeologiasta. Niinpä opiskelin poliittisia aineita, mutta opiskelijaelämäni jaoin Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan ja arkeologian kanssa. Arkeologian kautta jäin myös museomaailmaan, jossa olen elämäntyöni tehnyt valtiotieteen maisterina. Tällä hetkellä olen Vantaan kaupungin museoiden johtaja. Olen työskennellyt useissa museoissa, kuten esim. Suomen Urheilumuseossa, Suomen metsästysmuseossa, jonka johtajana olin 10 vuotta, Saamelaismuseo Siidassa, Yli-Iin Kierikin kivikausikeskuksessa jne. Yleensä olen ollut aloittamassa näiden museoiden toimintaa ja suunnittelemassa niiden rakennuksia ja ensimmäisiä näyttelyitä. Tällä hetkellä olen oman työni ohella mukana suunnittelemassa Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin kaupunginmuseota. Tunnuslauseeni onkin nykyään Rakennetaan museoita Kaamasesta Kalahariin.

Mutta: palataan takaisin tähän päivään. Mitä olen 45 vuodessa oppinut? Muutaman tärkeän asian, joiden kuulemisesta toivon myös teille olevan hyötyä. Niitä voisi sanoa minun arvoikseni. Nykyisin kaikilla firmoilla ja organisaatioilla pitää olla mietityt arvot, miksei sitten ihmiselläkin:

Rohkeus. Rohkeutta olla oma itsensä eikä koko ajan myönnellä ja kopioida muita. Rohkeutta on sanoa ei, jos tuntee, ettei joku asia sovi minulle. Jos kaverit tekevät jotakin älytöntä, ja itse kokee ettei se ole oikein, voi sanoa EI, minä en tule mukaan. Ja sanoa sen myös ääneen. Ette usko, kuinka vapauttava tunne se on, kun sen ensimmäisen kerran sanoo.

Oikeudenmukaisuus. Kun näkee epäoikeudenmukaisuutta, siihen pitää puuttua ja yrittää korjata asia. Ranskalainen Jean Paul Sartre on kuulemma sanonut, että on kolme asiaa, joita vastaan ei kannata taistella: kuolema, sattuma ja epäoikeudenmukaisuus. Minä sanon, että johan puhuu mies p-tä. Epäoikeudenmukaisuutta vastaan pitää aina taistella. Missä me oltaisiin, jos kukaan ei olisi noussut koskaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. En minä ainakaan naisena seisoisi tässä, eikä moni teistäkään kävisi tätä koulua. Ja olisiko tätä koulua edes olemassakaan.

Rehellisyys. Olkaa rehellisiä aina, kun se vain on mahdollista. Joskus valkea valhe on hyväksi, mutta useimmiten rehellisyys on parasta. Kun alkaa valehdella, saa valehdella lopun ikäänsä. On paljon helpompaa, kun ei tarvitse miettiä, minkä version totuudesta on kenellekin kertonut.

Anteeksiantaminen. Ensinnäkin antakaa anteeksi itsellenne. Kukaan ei ole rikkeetön ja joskus voi mokata, mutta itselleenkin pitää olla armollinen. Ja antakaa anteeksi myös muille. On raskasta kantaa kaikki kärsimänsä vääryydet mielessään koko elämänsä ajan. Helpompaa on unohtaa. Tämä ei tarkoita, että pitäisi alistua mihin tahansa kohteluun, mutta ei tapahtuneita vääryyksiä kannata mukanaankaan koko aikaa raahata.

Ja lopuksi: minä toivotan teille mukavaa kevättä ja kesää. Ne teistä, jotka joskus tulevat Helsinkiin opiskelemaan toivotan tervetulleeksi Pohjois-Pohjalaiseen Osakuntaan Ostrobotnia -talolle. Se on Töölössä Eduskuntatalon ja Kansallismuseon välissä. Löytyy helposti. Täyden palvelun osakuntatalo. Olen Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan Seniorien puheenjohtaja ja käyn itsekin säännöllisesti Ostrobotnialla. Joten siis: Tavataan Bottalla jonakin päivänä! Tervetuloa!