Aamunavaus toukokuussa 2010/ Anna-Liisa Haakana
Arvoisat opettajat ja oppilaat
Tänä iloisena aamuna, jolloin saan vuosikymmenten jälkeen seisoa tällä korkealla paikalla, mieleen nousevat tietysti monet muistot ja tapahtumat omalta kouluajaltani, ennen kaikkea se tuki ja kannustus, jota sain äidinkielenopettajaltani Helena Sallalta. Häntä saan kiittää siitä, että kirjoittamisesta tuli suorastaan ammattini.
Kertojana kerron siis teille aluksi pari tarinaa:
Vuosia sitten eräässä syrjäisessä koulussa aloiteltiin piirustustuntia. Aiheena oli metsä, siitä juteltiin. Muuan ekaluokkalainen poika oikein hehkui intoa, viittasi kiihkeästi, sai puheenvuoron. Mie menin sinne, hän aloitti, mie menin ja näin, mie näin – ja äkkiä hän suorastaan nyyhkäisi, - mie en osaa sanoa.
Niin me emme saaneet koskaan tietää, mitä lapsi näki metsässä, tikanko hongan konkelolla, oravan, vai suuren sammalpeittoisen kiven, jonka pinnalla kukkivat vanamot.
Toinen tarina: Nuori tyttö kulki asemahallissa levottomana, katsoi moneen kertaan junien aikataulua, juoksi ulos laiturille,, kurkki ja varvasteli nähdäkseen saapuvan junan ja ulos tulvivasta joukosta hänet, jota odotti. Kun nuori reppuselkäinen mies lopulta laskeutui vaunusta, tyttö juoksi vastaan, kietoi kätensä miehen kaulalle ja kuiskasi kahta V-alkuista sanaa. Äänen väri oli itkua ja iloa, vahvaa tunnetta, mutta sanojen sisältö kovin köyhä.
Kun näitä kokemuksiani muistelen, mietin mitä tapahtuu kansalle, joka ei osaa kertoa mitä näkee, ei kuvailla mitä tuntee.
Maailmassa puhutaan noin 7000:ta kieltä, mutta määrä hupenee hyvää vauhtia. Ankarimman arvion noin puolet nyt puhutuista kielistä katoaa seuraavan sukupolven aikana.
Kielten katoamista edistää kiihtyvä maapalloistuminen, globalisaatio, kuten termi kuuluu. Suurta hallaa pienille kielille tekee turistien virta, joka vyöryy ympäri maailmaa ja kuljettaa mukanaan suurien kielien ylivertaisuutta, tarvitsee palvelua vähintäänkin englanniksi. Sama koskee nopeaa ja kaikkialle ulottuvaa tiedonvälitystä. Kielen tuhoon tai sen elinvoimaisuuteen vaikuttavat suuressa määrin myös erilaiset viralliset tekijät, kuten valtioiden harjoittama kielipolitiikka sekä taloudelliset ja kulttuuriset tekijät.
mutta kyllä me kielenkäyttäjätkin voimme vaikuttaa kielemme säilymiseen.
Sodan jälkeisien vuosien ankarasta kielipolitiikasta tiedämme, että saamelaislapset eivät saaneet opetusta omalla kielellään. Saatamme vain kuvitella, miltä pienistä koululaisista tuntui, kun heidän opettajansa puhuivat heille ja vaativat heitäkin puhumaan vain suomea. He asuivat viikkoja asuntoloissa, ikävöivät kotiaan eivätkä saaneet edes keskenään jutella omalla kielellään. Samanlaisen kohtalon kokivat myös Tornionjokivarren suomenkieliset lapset.
Mutta nämä kaksi kansanryhmää eivät suostuneet noin vain luopumaan omasta kielestään, omasta identiteetistään, vaan hakivat niille oikeutta ja ovat sitä eri mutkien kautta myös saaneet. Saamenkielellä on nyt vahva asema yhtenä Suomen virallisista kielistä. Heillä on myös merkittävä rooli maailman alkuperäiskansojen joukossa vahvan, uutta luovan kulttuurinsa ansiosta.
Komeaan saavutukseen ylsivät myös Ruotsin Tornionjokilaakson asukkaat, kun he nostivat alun perin murteenomaisen puheensa virallisen kielen asemaan, omaksi meänkielekseen, jolla on oma kielioppia, sanakirja ja nopeasti viriävä kirjallisuus.
Ihme siis voi tapahtua, kun omien tapojen ja oman kulttuurin säilyminen otetaan sydämen asiaksi.
Miten on meidän suomalaisten laita, riittääkö meillä intoa vaalia omaa kulttuuriamme?
Te, hyvät opiskelijat, olette kuten ennen muinoin komeasti tavattiin sanoa isänmaan toivoja, te olette kieltä ylläpitävä, sitä uudistava voima. Nykyisin tosin omien ilmaisujen karttaminen tuntuu olevan muotia jopa siinä määrin, että ministeritason ihminen voi kuitata haastattelijan kysymyksen tiuskaisemalla ” so what” tai luokittelemalla aiemmat puheet ”tsoukiksi”. Moisen sekakielen käyttö ei todellakaan anna hyvää uvaa käyttäjästään, ja harras toiveeni on, ettei tämä tyyli yleisty, ettei kaunis äidinkielemme jää vain harrastajien huoleksi, ettei sitä museoida pelkäksi muinaisuudeksi.
uudet ajat luovat uusia tapoja, vaativat uusia sanoja ja nimiä asioille, joita ennen ei ollut. Luovana kansana keksimme puhelimen ja sähkösanoman kreikankielisten telefonin ja telegramman vastineeksi ja kännykkäkin on ihan kotoperäinen sana. Luovuutta tuntuu riittävän edelleen, mutta hämmästyttävästi se toimii muutamissa asioissa ihan takaperoisesti. Posti sai keinotekoisen nimen, joka ei merkitse mitään, säätiedotusten lukija joutuu puhumaan entisestä Oulun läänistä, sillä uusien läänien nimitys on niin pitkä ja monimutkainen, että aika ei riitä sen lausumiseen. Esimerkkejä moisesta hassutuksesta riittää eivätkä kielitoimiston varoitukset tunnu tavoittavan innokkaita uudistusmielisiä kielellä keikailijoita. Kysyisin jos uskaltaisin, onko tässä jälleen esimerkki suomalaisten kehnosta omanarvontunnosta.
Pelkään todella – enkä varmaan ole ainoa tässä asiassa – että kieltämme uhkaa tätä menoa sen omaperäisyyden menettäminen. Katoava luonnonvara se ei vielä ole, vielä emme puhu siitä imperfektissä, mutta jos kielemme tulevaisuus on keikailevan keinotekoisissa nimisanoissa tai aggressiivisessa, suorastaan törkeässä sanankäytössä, jota nykyisin kuulee kaduilla ja kujilla, jopa televisiossa, ei kielen tulevaisuus vaikuta kovinkaan vakuuttavalta.
Kirjailijana ja kauan opettajanakin toimineena asettaisin teille hyvät nuoret tehtäväksi harrastaa ja hioa, luoda ja loihtia kauniiseen kieleemme uutta väriä, uusia kauniita sanoja. Vieraskielisten sanojen vääntäminen suomalaiseen asuun on laiskaa kielenhuoltoa. Te pystytte, kun vuoronne koittaa, paljon parempaan.
Vain yhteisen kielen avulla me ihmiset ymmärrämme toisiamme. Koska niin on, onnittelen teitä, hyvät opiskelijat, että te saatte tässä koulussa pätevää vieraiden kielten opetusta. Mitä useampaa kieltä puhumme, sitä laajemmaksi ymmärtämisen kyky kasvaa, sitä paremmin opimme tuntemaan toisemme ihan globaalilla tasolla.
Tästä hyvästä huolimatta toivon kuitenkin, että pidätte äidinkielemme hyvässä huomassa, kehitätte sitä tämän päivän tarpeisiin, vaalitte sitä myös runouden kielenä, hellitte kulttuurin välittäjänä.