Päivänavaus Lyseonpuiston lukiolla 15.5.2012

Arvoisa rehtori, hyvät opettajat ja opiskelijat


Pienet rosoiset jäälautat täplittivät tulvivaa Ounasjokea kuin jättimäiset lumpeet kun toissa iltana ajelin ylämaista tänne nuoruuteni koulukaupunkiin. Kun lähdinTromssasta, minut saatteli sakea lumisade, joka äkkiä peitti jo kukkivat leskenlehdet, käenrieskat ja krookukset ja hennonvihreinä pursuavat siperianlehtikuusten, haapojen ja raitojen silmut. Näin läheltä kotkan, hirven, kärppäkin ylitti tien, ja kun pysähdyin syömään eväitäni Kilpisjärven jälkeen, leikitteli saukko jäänreunalla kahden joutsenen välissä. Siroja pikkuhaukkoja, pöllöjä. Oli kaunista, ihmeellistä. Ajattelin kiitollisena, että luonto vielä mahtuu täällä johonkin rakoon.

Tunnen kasvit, niin kukat, heinät, pensaat ja puut, tunnen eläimet, tunnen linnut, niiden lentosilhuetit kertavilkaisulla. Latinankieliset nimetkin tunsin kouluaikana – nyt ne ovat alkaneet
unohtua. Tämän kaiken ja muutakin toki, opin tässä koulussa 50 vuotta sitten. Vieläkin tunteminen tuottaa iloa.

Tulin tänne oppikoulun pääsykokeisiin kesän kynnyksellä 54 vuotta sitten.
Meitä oli prepattu ja prässätty ja peloteltu. Likikään kaikki eivät mahtuneet sisään. Edustan Suomen suurista ikäluokista kaikkein suurinta vuosikertaa, meitä oli yli 100 000 samana vuonna syntynyttä, eli enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Pääsin sisään.

Pääsin myös tänne ylätasanteelle jo ensiluokkalaisena 11-vuotiaana, pitämään silloista aamuhartausta. En ollut tiedostava uskovainen, mutta uhkarohkeaa uskallusta minulla oli ja palavaa maailmanparantamisen intoa.
Sydän pamppaillen ja kämmenet hikisinä kiipesin portaat ylös. Jos muistan oikein juuri meidän aloittaessamme tehtiin radikaali uudistus, aamuhartaus muuttui aamunavaukseksi ja samalla sisältö muuttui vapaammaksi ja myös oppilaat pääsivät halutessaan ääneen. En muista mitä puhuin, en, mitä musiikkia valitsin. Siitä oli neuvoteltava musiikinopettajan kanssa, yleensä ne olivat virsiä. Ja yleensä aamun aloitti uskonnonlehtori lukemalla hartauskirjaa kuten oli tehty jo vuosikymmenet. Mistä meidän tulokkaiden rohkeus nousi, sitä ihmettelen.

Olin rohkea ja utelias ja kunnianhimoinen. Ennen kevättodistuksia julistin luokan edessä mahtaillen aikovani tutkijaksi, niin, peräti professoriksi. Mistä sen keksin, en usko tavanneeni siihen mennessä yhtäkään professoria.

Olin jo tullessani pikkurunoilija ja kynäilijä – tuotteitani oli julkaistu Lasten maailmassa.
Kirjoittamistani alkoi hioa taitava mutta vaativa äidinkielen opettaja Sinikka Kalkku eli Viivi, joka perusti meille innostuneille kirjallisuuskerhon. Uskoin elämänurani ratkenneen 13- vuotiaana:
silloin olin painokkain perusteluin kirjoittanut päiväkirjaani että minusta tulee kirjailija, ja lisännyt
että haluan sitä kiihkeämmin kuin mitään muuta elämässä.

Aloin suorittaa Nuoren Voiman Liiton harrastajamerkkiä ja pronssisen rintamerkin sainkin konfirmaatiokeväänäni. Riemukas hetki! Liityin NVL:n Rovaniemen paikalliskerho Pahtaan, jonka oli juuri käynyt perustamassa sittempi kirjallisuuden finlandisti Erno Paasilinna. Rovaniemelle perustettiin samoihin aikoihin Pohjoiset kirjailijat -yhdistys, jonka puheenjohtaja Jorma Etto kutsui minut siihen harrastajajäseneksi yhtaikaa Arto Paasilinnan ja Timo K. Mukan kanssa. Voisin siis ylpeillä olleeni hetken heidän kanssaan samoilla lähtöviivoilla. Heistä tuli nopeasti oikeita kirjailijoita – minusta taas hitaasti lopulta kompromissi eli tietokirjailija.

Olin alusta asti alkanut koulussa toteuttaa toistakin intohimoani eli tutkimuksen harjoittelua. Liityin heti koulun luonnontieteelliseen valtakunnallisesti korkeatasoiseen Thule -kerhoon ja olin sen sihteerinäkin. Ensimmäisenä koululaiskesänä aloitin systemaattisen kasvien keruun ja tutkimisen, ensin lähipiiri ja vanhempieni kotiseudut Etelä-Suomessa, sitten Ylälappi ja Ahvenanmaa, kasviprässi automme takakontissa, ja niin etenin heiniin ja vesikasveihin. Lopulta hermostuivat biologian opettajat ja nostivat kätensä pystyyn, kun toin merikasvirelikteiksi tutkimiani sukelluslöydöksiäni sisäjärven pohjasta – niistä ei ollut tietoa ennestään - ja löydöt lähetettiin vahvistettaviksi yliopiston kasvitieteelliselle laitokselle. Kasveja oli tuolloin kertynyt muutamassa vuodessa lähemmäs tuhat ja niiden latinankieliset nimet vilisivät päässäni.
Vaikka siis kävimme koulua, tunnollisesti sen kaikkea pakkopullaa, meillä oli monenlaista oheistoimintaa ja saimme harjoitella elämää varten.
Koulu antoi sivistystä, opetti teitittelemään, opetti hyviä käytöstapoja. Oli myös mustavalkoisuutta, suvaitsemattomuutta, epäoikeudenmukaisuutta.
Ylioppilaskeväänä punnitsin vaihtoehtoja: botaniikkaa vai kirjallisuutta ja sen ohessa suomen kieltä. Jälkimmäinen voitti ja Helsingin yliopisto odotti. Kokeilin alussa muutakin: klassista latinaa, taidehistoriaa, suomalaisugrilaisia kieliä, folkloristiikkaa, nordistiikkaa, slavistiikkaa. Siitä siivilöityi sitten kielisosiologia, monikielisyys ja kulttuurintutkimus.
Kesästä 1967 vietin osan jo tutkimalla Pohjois-Norjan rannikon kveeni- ja saamelaiskylien kieli- ja kulttuurioloja. Asuin yhden talven pienessä kveenikylässä gradun teossa. Aloin osallistua konferensseihin, pitää esitelmiä, ensin Pohjoismaissa, sitten jo eri puolilla maailmaa, väittelin tohtoriksi ja päädyin professoriksi Tromssaan, josta tuli toinen kotikaupunkini ja lopulta jäin eläkkeelle.
Nyt saan toteuttaa sitä mitä nuorena koululaisena päätin: kirjoittaa ja tutkia: olen kirjailija ja tutkija, olen tietokirjailija.
Kun viimeksi puhuin täällä, viime syksynä, kaksi kuulijoista pyörtyi ja tilattiin ambulanssi. Minun aikani aamunavauksissa pyörryttiin, kuului aina kopsaus. En toivoisi teidän pyörtyvän, siispä lopetan pian!
Olen muistellut hiukan kouluaikaani ja sen vaikutusta elämääni. Mitä koulusta tarttui, mihin se kohdallani johti. On hyvä pohtia, mitä minusta tuli, mitä meistä tuli? Mikä meitä on motivoinut?Olemmeko toimittaneet tyhjää?
Nuorena en pelännyt. Jännitti mutta ei pelottanut. Enää en jännitä, mutta ensimmäistä kertaa minua pelottaa. En pelkää itseni, vaan lasteni, lastenlasteni, teidän nuorten puolesta.
Länsimainen yhteiskunta on vajoamassa mädännäisyyteen – se romahtaa, ja me olemme syyllisiä, me suuret ikäluokat ja meidän toisesta maailmansodasta selvinneet vanhempamme. Meillä kiehui yli, emme osanneet ahneudellemme panna rajoja. Nyt se ahneus kaivautuu maankuoren sisään, haittaa sinitaivaamme ilmakehää ja porautuu merten pohjiin. Ahneuden uhrina ovat jo mehiläiset, sammakot, kalankutu ja ahnehtija itse.Tuntuu ettei ahneutemme jätä kiveäkään kääntämättä, yhtäkään kolkkaa mylläämättä, likaamatta ja tärvelemättä.
Miten meidän käy? Mitä te voitte tehdä, te nuoret, mikä on teidän tehtävänne?
Ensimmäiseksi haluan sanoa teille: älkää kuolko, eläkää! Älkää kuolko ennenaikaisesti! Intiassa sanotaan länsimaalaisista: kuoli 40-vuotiaana, haudattiin 70- vuotiaana. Siksi sanon: älkää kuolko. Uskaltakaa elää!
Toiseksi haluan sanoa: puolustakaa heikompia, suvaitkaa erilaisuutta. Ajatelkaa, miltä teistä itsestänne tuntuisi. Ajatelkaa tätä rääkättyä palloamme, puolustakaa sen elämää!
Muistakaa rakkauden kaksoiskäskyä, mitä ikinä elämässänne teettekin! Onnea teille tähän päiväänne ja elämäänne!